S.O
Miten sinusta tuli taidemaalari?
R.T
Alun pitäen minulla oli sellainen pieni haave ja ajatus takaraivossa, että olisi ihanaa olla vapaa taiteilija, mutta olihan se lopulta äärimmäinen pakkotilanne, joka sai minut pyrkimään Akatemian kouluun.
Ensinhän menin Vapaaseen Taidekouluun ja opiskelin siellä kaksi vuotta.Työskentelimme ulkona Suomenlinnassa ja opettajat olivat niin mukavia, etteivät pakottaneet lainkaan, tai eivät edes olleet läsnä. Siellä sai olla rauhassa ja siinä katsoessa avautuivat havainto ja värin maailma. Oli kevät ja hirveän kylmä, tuuli kovasti ja välillä tuli räntääkin. Parhaimmat muistoni ovat, kun jossakin Piiperin lammen luona piti maalata nopeasti pahville kiinnitetyille gessotuille kangaspaloille. Meillä mukana öljyvärit ja pieni piknikki, kaffetta ja pullaa. Siellä ei ollut huonoilla ilmoilla juuri muita ihmisiä.
Se oli voimakas kokonaiselämys; tuuli, meri ja taipuvat puut. Oli pakko työskennellä nopeasti kun siellä ei pärjännyt pitkään. Muistan, kun juuri tällaisen luomispuuskan jälkeen Carolus Enckell tuli käymään siellä ja sanoi ” kuka tämä on tehny? Se on kaunis”. Olin aivan, että ”huh, mitä tässä nyt on, mistä on kysymys”? Se oli niin mieletön tunne parikymppiselle, se että sai vangittua jonkun tunteen ja voiman. Minulla ei ollut mitään käsitystä mistään, tein vaan mitä tuli. Niin kuin tietysti teen edelleenkin, mutta nyt minulla on tietoa analysoida ja järkeillä.
Maalaus, 1984, akryyli kankaalle 150 x 185 cm
Sitten menin kotiin ja laitoin työn seinälle, tuijotin ja ihmettelin, että mikä tässä on hyvää. Aloin järjestellä mielessäni, mistä tykkään ja mistä en tykkää, mikä väri on hyvä väri ja mikä väri on huono väri. Vähän niin kuin lapsena kun piirsin sakuroilla värejä vierekkäin ja mietin: ”nää on mun lempivärit, näistä mä en tykkää”. Rinnastin värejä kuin raitoja ja tein omasta mielestäni Finnflair- kankaita.
Minulla ei ollut taidehistoriasta mitään kokemusta, koulujen taidehistoria ei ollut 60- luvulla hääppöistä. Tottakai, tiesin jotain ja olin käynyt Ateneumissa. Helen Scherfbeckin toipilas kolahti kahdeksanvuotiaana, mutta enemmän pidin muodista.
S.T
Liittyivätkö värit ensin vaatteisiin?
R.T
Kuusikymmentäluvulla tulivat sykäyksenä kaikki Rollarit ja Beatlesit, Mary Quantit ja marimekot. Se oli hienoa aikaa olla viistoistavuotias. Joskus etsin viikon, että löysin oikean sävyisen shamppanjanvärisen angorapuseron ja haimme siskoni kanssa Tukholmasta kunnon kiiltonahkakenkiä kun Helsingistä ei saanut mitään. Oli siniset kynnet ja cher-rajaukset, kaikki tällainen oli hirvittävän tarkkaa. Suunnittelin itse vaatteeni ja valitsin kankaat. Äitini oli hammaslääkäri ja ompelijan tytär sai sitten hammaspaikkoja vastineeksi. Voitin muotisuunnittelupalkinnon ja pidin nuortenlehdessä palstaa, jota varten kävin Stockalla piirtelemässä. Se oli tavallaan kuin muotiblogi, mutta tein sen tussilla piirtäen.
S.T
Mikä sai sinut siirtymään muotimaailmasta taidemaalaukseen?
R.T
Viihdyin Vapaassa Taidekoulussa, mutta ajattelin kuitenkin että minun pitäisi hankkia ammatti, josta saisin toimentulon. Siihen aikaan ei ollut apurahoja eikä mitään muita mahdollisia tukia, vapaaksi taiteilijaksi ryhtyminen olisi ollut taloudellisesti yltiörohkeaa. Ajattelin pyrkiä vaatesuunnitteluun, koska minulla oli niin vahva muotipiirustusura jo valmiina.
Taideteollisessa korkeakoulussa oli paljon vapaita aineita, piirustusta ja maalausta. Ensimmäinen vuosikurssi oli täynnänsä plastista sommittelua. Oli ihanaa piirtää mannekiinejä ja fantasiamalleja guasseilla ja tusseilla. Kakkoskurssilla piti mennä ompelukoneen ääreen toteuttamaan hienoja suunnitelmia ja sitten tuli markkinointiseminaari. Siihen aikaan tehtaiden markkinapuoli sääti melkeinpä nappien ja vetoketjujenkin määrän. Tajusin, ettei vaatesuunnittelu todellisuudessa ollutkaan sitä, mitä halusin. Ajattelin että tulen hulluksi, jos en nyt yritä Akatemian kouluun ja se jää kaivertamaan lopuksi ikää. Päätin sen markkinointiseminaarin jälkeen.
S.O
Millaista Taideakatemian koulun opetus tuolloin oli?
R.T
Opetus nyt oli, mitä oli. Kun myöhemmin aloin itse opettamaan, listasin mielessäni, mitä en ainakaan halua tehdä, kaikki ”eit”.
Oli myös hyviä opettajia. Timo Aalto opetti värioppia. Hän oli hyvin karismaattinen ja tuli välillä luennoille silmälasit vinossa, joi vissyä ja puhettakin piti kuunnella ihan sataviisikymmentä prosenttisesti. Mutta hän näytti niin avaavia ja hienoja dioja maailman taidehistoriasta ja teki sen aivan uudella tavalla. Taideteollisessa oli ollut taidehistoriaa, mutta siinä oli aina lähdetty siitä, mitä asiat symboloivat, mitä mikäkin malja tarkoittaa. Timo Aalto lähti värin näkökulmasta, käsialasta ja perspektiivistä. Siitä, miten tila on rakennettu värillä tai ei ole rakennettu värillä. Timo Aalto on ollut ikäryhmäni avainhahmo. Hän avasi valtavasti asioita. Kävimme läpi Albersin väriopin ja Johannes Ittenin värikontrastit, samoin kuvarakenteet ja mikä vaikuttaa kuvassa mihinkin. Naureskelimme ystävällismielisesti Pusan sommitteluopeille.
Opettajalla on vaikutusta ja joskus on parempi, että opettaja on hiljaa ja pysyy poissa. Mutta on myös hyvä, jos opettaja on aktiivinen ja kannustaa – ja haukkuu – tai siis osoittaa asioita, kritisoi, mutta asiallisesti. Kuitenkin koulujen paras anti on opiskeluporukka, joka on kiinnostunut samoista asioista. On hyvä olla kaltaistensa parissa. Harald Arnkild oli samalla kurssilla, Mari Rantanen, Maija Santala, joka on myös konservaattori ja Lauri Laine muun muassa. Minulla on ollut ihanat opiskeluajat, olen todella viihtynyt taidekouluissa.
S.O
Olit nuori taiteilija kahdeksankymmentäluvulla kun väri kokemuksellisena ja orgaanisena elementtinä rynni voimalla takaisin maalaustaiteeseen. Minkälaista oli opiskella ja maalata silloin? Sulkeutuminen työhuoneeseen ja vuosikausien työ vaikkapa erilaisten harmaiden hiuksenhienojen lämpötilaerojen parissa oli kahdeksankymmentäluvulla sallitumpaa kuin nykyisin, vai oliko?
R.T
Aloin kiinnostua materiaalisuudesta 80-luvulla. Matti Kujasalo ja Paul Osipow opettivat viimeisellä vuosikurssilla ja olivat kummatkin erittäin kiinnostuneita akryylistä. MInulle tuli öljyväristä mieleen hieman Anita Snellman- tyylinen tuhertaminen, vaikka öljyvärihän on ihastuttava maali, kuningasmaali, koska se on niin kiiltävää ja mehevää itsessään. Akryyli oli enemmän kova juttu; äijät rappaa ja kaikki jenkeissä maalaavat akryylillä.Tottakai, se upposi minuun kuin häkä, en halunnut tehdä mitää pikkusievää. Halusin rappariksi.
Maalaus, 1989, akryyli kankaalle 190 x 160 cm, yksityiskokoelma
Kävin 80-luvulla ensimmäisen kerran New Yorkissa. ja uuden tietämyksen pohjalta sain materiaaleista enemmän irti. Olin löytänyt Rothkon jo aiemmin 70-luvulla, kun olin ollut yhden kesän Lontoossa töissä. Vaikka enimmäkseen kiersinkin katsomassa muotivaatteita ja värejä tavarataloissa, niin pääsin myös katsomaan Rothkoa Tate- Museumiin. Kun olin nähnyt Rothkon tummanpunaisen huoneen, lähdin vain pois, en katsonut enää Matissea enkä mitään. Jälkeenpäin Rothko ei ole vaikuttanut enää niin voimakkaasti, mutta 70-luvun huippu taide-elämys se kyllä oli. Maalaukset tuntuivat järkyttävän syviltä ja upeilta. Se oli järisyttävä kokemus.
80- luvulla Hans Hoffman alkoi avautua, samoin New York School. Ateneumissa oli vuonna 86 ihana Ars. Kahdeksankymmentäluvun lopulla tuli myös saksalainen uusekspressionismi mm. Sigmar Polke, Blinky Palermo, Eva Hesse, Joseph Beuys ja Edward Richter.
Abstraktit teokset löivät maalauksen ja materian keinoin tajuntaan ja tunnekeskuksiin. Se, että voi vain kävellä, tehdä ja sitten katsoa kuten Jackson Pollock. Olin jo lapsena ymmärtänyt noita asioita, koska Isoisälläni Yrjö Tangilla ja isälläni Leo Tangilla oli automaalaamo. Verstaalla oli roiskeita ja sattumanvaraisia läiskiä, jotka olivat syntyneet kun maalia oli vain pyyhitty jonnekin vuosikym
menten saatossa. Jo lapsena katsoin ja ihalin niiitä. Autot olivat kiiltäviä ja kontrastina askeettinen, harmaa, pölyinen tila.
Joseph Beuys käytti vahaa, huopaa ja muita materiaaleja käsitelläkseen rankkoja asioita. 70- luvun sosiaalinen realismi oli ollut ahdistavaa, pääasia oli, että tehtiin duunari duunarin näköiseksi, kerrottiin ja näytettiin.
S.T
Voiko ajatella, että nykytaiteessa on sosiaalista realismia, mutta se on vain toisessa muodossa?
R.T
Se näyttää vähän erilaiselta nyt. Jos puhutaan maalauksesta, niin värin ja kaksiuloitteisen pinnan pitää vedota nimenomaan tunnekeskuksiin. Elokuvat, valokuvat ja installaatiot ovat hyviä keinoja näyttää vääryyksiä, julistaa, kertoa ja selittää, mutta maalauksen vahvuus on väri ja se, miten teet, tulkitset ja koet. Maalauksen ei tarvitse sanoa, mikä tilanne nyt on, kuinka maailma on paska ja tulevaisuutta ei ole. Päinvastoin, se voi antaa uskoa ja optimismia, rakentaa jotain ja antaa henkistä vahvuutta. Se, joka maalaa, voi antaa omalla intohimollaan, kiihkollaan, maalilla ja materiaalilla jotain hyvää.
S.O
Katsoessani kuvia kahdeksankymmentä ja yhdeksänkymmentäluvun maalauksistasi, minulle tulee vaikutelma, että liikut ensin maisemasta muotokuvaan, tulet lähemmäs kasvoja niin, että maalaus muuttuu ihoksi, kunnes jossain vaiheessa astut taas hieman kauemmaksi ja taustasta tulee aihe. Silloin maalauksesi siirtyvät myös taitetuista harmaista, ruskeista ja vihreistä kirkkaampiin sävyihin. Niihin tulee herkullisia punaisia, keltaisia ja vihreitä sävyjä. ”Muotokuva” palaa taas 2000-luvulla maalauksiisi ja sinulla on yksittäisiä maalauksia ja maalaussarjoja, joissa on selkeästi hahmottuvat kasvot. Kuitenkin koen, että piirustus on maalauksissasi alisteinen värille. Miten kuvailisit värin ja muodon suhdetta maalauksissasi?
Vapaa olo, 2002 – 2003, öljy kankaalle 265 x 150 cm
R.T
Alun pitäen, koin olevani maisemamaalari, havaintohan oli minulle tärkein tapa tehdä. Maisemassa sai olla ihminenkin, mutta ei määräävänä tekijänä vaan osana kokonaisuutta. Puun voi samalla tavalla personifioida kuin ihmisen.
Aloin hakea maisemasta muotoja, esimerkiksi sillat olivat kiinnostavia. Enhän voinut maalata pelkkää mössöä. Muistan kuinka olin kerran koulussa maalannut mallin pilkkoen sen miljardeiksi sävyiksi. Hain aina vain uusia sävyä, niitä oli niin ihana sekoittaa. Lopputuloksesta tuli kuin perunamuussi ilman yhtäkään iskuväriä tai viivaa, joka olisi kuronut työn umpeen tai sanonut katsojalle, että tämä on nyt se juoni. Paul Osipow, oikein inhottavasti, (mikä oli hirveän hyvä, lämmöllä häntä ajattelen), alkoi laskea sävyjä. Kun hän oli päässyt jonnekin kolmeen tai neljäänkymmeneen, suutuin ja lähdin pois. Mallini oli kuin perunasäkki. Olimme maalanneet samaa mallia vuosikausia, enkä enää jaksanut katsoa sitä ihmistä. Aina sama mallitäti istui siinä ja samat rätit pyörivät taustalla.
Silloin ymmärsin, että minun täytyy tehdä päätöksiä, etten voi laittaa kaikkea esille. Myös värimaailmojen kanssa voi pihdata jotain väriä ja antaa jollekin enemmän tilaa ja ääntä. Tämä ajatuskulku on seurannut minua vuosikymmeniä; että haluanko nyt tarjota kaiken, minkä keksin, vai teenkö monta työtä. On tietysti hirveä houkutus sanoa kaikki, minkä tietää yhdessä työssä, mutta parempi on vähän pihdata ja ladata jonkun asian varaan. Se voi olla väripari tai kylmä-lämmin kontrasti. Jos on jokin lempiväri, niin siihen voi suhteuttaa jonkin inhokkivärin. Sitä kautta voi lähteä hakemaan sisältöäkin, vaikka parhaimmillaan sisältö tulee sitten, että työ poikii aina vain uutta. Kun aloitan, en tiedä kovin hyvin, mikä asia sieltä on tulossa. Se on sellainen epävarmuuden metodi.
Rannalla, 2003, öljy kankaalle 190 x 160 cm
S.O
Kun olin oppilaanasi Vapaassa Taidekoulussa yhdeksänkymmentäluvun lopulla, muistan sinun rakentaneen luokkahuoneeseen seinänkokoisia asetelmia erivärisistä kankaista. Alastonmalli istui, seisoi tai makasi tämän runsauden keskellä. Malli, joka oli aikaisemmin ollut henkilönä maalauksen keskiössä, oli nyt muuttunut yhdeksi väriksi muiden joukkoon. Tässä on mielestäni vastaavuus maalaustesi kehityskulkuun 80-90-luvuilla.
R.T
Kuten sanottu, yritin opettajana tehdä kaikkea sitä, mitä en itse ollut saanut tehdä. Poistin kaiken, mikä oli mielestäni tylsää. Koska opetus Vapaassa Taidekoulussa perustui havaintoon, tein asetelmia. Kaikki eivät voi olla samalla tavoin kiinnostuneita mallista henkilönä ja tietysti mallimaalauksessa pitää olla joku värillinenkin ajatus. Halusin samalla opettaa esimerkiksi kontrasteja ja kylmä- lämmin ajatusta. Jos haluat rakentaa maalauksen jossa on väriä etkä ymmärrä, mitä on kylmä-lämmin, ei mistään tule mitään. Malliasetelma oli suuri kokonaisuus, josta saattoi sitten tehdä itse valintoja. Se, että malli oli vain pieni osa kokonaisuutta johtui siitä, että ajattelin itse sillä tavalla. Aika monet ottivat työhönsä mallin ja vain vähän jotain muuta mukaan. Silloin olin joskus vähän pettynyt, mutta jos oppilas ymmärsi, miten ympärillä olevat värit vaikuttavat mallin ihoon ja miten kuvaan rakennetaan muoto ja rytmi, se ei haitannut. Ihminen on mielenkiintoinen hahmo, mutta eiväthän kaikki mallit ole yhtä kiinnostavia, se on ihan realiteetti.
S.O
Lämpötilaerot luovat illuusion maalauksen tilasta. Se miten värit asettuvat suhteessa toisiinsa tilassa on pitkälti kiinni rinnastuksista. Lämminkin väri voi asettua kauemmaksi tietyissä rinnastuksissa. Opetit koulussa peittämisen ja paljastamisen metodia, jonka avulla maalauksen väritasapainoa opetellaan aistimaan fyysisesti. Maalari voi tuntea ”soiko” maalaus paremmin vai huonommin kun jonkun kohdan peittää kädellä. Mistä olet oppinut tämän menetelmän ja käytätkö sitä tai muita menetelmiä työskennellessäsi?
R.T
Opin metodin varmaankin Timo Aallolta ja olen myös itse ymmärtänyt analysoinnin tärkeyden.
Maalatessa haluaisi monesti nähdä työssä hienoja asioita, nähdä sen liian kauniina. Sitä luulee, että se toimii, vaikka se ei toimisikaan.
Joskus maalaaminen on niin luonnollista, ettet analysoi mitään, otat vain väriä ja tuntuu, että yksi väri johdattaa sinua toiseen. Maalaaminen on parhaimmillaan kuin kävelisit niittyä ja poimisit yhden kukan sieltä ja toisen täältä ja lopulta siitä tulisi ihana kimppu. Se on ideaali tilanne, mutta eihän se aina mene niin. Silloin on hyvä analysoida. Kun olet tehnyt joitakin asioita kuvaan, niin voit kääntää ympäri sen ja kuvan rakenne paljastuu aika karusti. Jos siinä on tyttö, pöytä ja kissa, niin näet niiden väliset suhteet suhteessa suorakaiteeseen, näet jännitteet ja rytmin.
Jos luulen, että työ on valmis, mutta joku asia vaivaa vielä, niin minulla on sellainen yksinkertainen metodi, että siirrän työn työhuoneen perältä, missä yleensä maalaan, ovea vastapäätä. Kun tulen seuraavana päivänä sisään ja näen työn ensimmäisen kerran, niin se on sellainen rehellinen ja avoin hetki, jolloin en näe sitä mitä haluan, vaan näen työn sellaisena kuin se todellisuudessa on. Olen aamupökkelössä herkkä ja avoin, eikä minulla ole mitään tahtomisia. Sitten pääsen taas eteenpäin.
S.O
Puhuit myös opetuksessasi ”vierailijasta”. Kerro siitä lisää.
R.T
Oletan, että olen tarkoittanut sitä kun valitsee tietyn värimaailman työhön, mutta sinne täytyy saada mukaan joku erilainen tekijä. Se poikkeava väri on vierailija. Vierailija voi olla aktiivinen tai vain säestää, mutta antaa kuitenkin merkin jostain muusta värimaailmasta.
Flesh Tint, 2002 – 2003, öljy kankaalle 240 x 160 cm
S.O
Maalaustapasi on hyvin fyysinen. Näyttelyissäsi tuoksuu öljyväri. Maalaat myös usein pystymuotoon. Hahmotan pystymuodon muotokuvaksi ja vaakamuodon maisemaksi. Pystyä suorakaidetta työstäessään taiteilija ikään kuin seuraa omia mittasuhteitaan. Maalauksesi ovat niin suurikokoisia ja voimakkaasti työstettyjä, että työskentelyn täytyy olla fyysisesti hyvin raskasta. Miten teet sen ja selviät ehjänä?
R.T
Kun maalasin akryylillä ja halusin saada monokromaattisen tilan aikaiseksi, kerroksia tarvittiin mahdottomasti, varmasti satoja. Tavallaan hakkasin lastalla ja maalauksista tuli reliefin omaisia. En ole koskaan käyttänyt täyteaineita, ainoastaan pigmenttejä ja sideainetta, mutta kun maalia oli niin paljon, reunoihin tuli krömppöjä, joista en pitänyt. Jouduin hakkaamaan reunoja taltalla. Käsi ei kestänyt tätä vaan lopulta leikattiin. Se oli merkki, että minun täytyi vaihtaa materiaalia.
Olin koulusta asti käyttänyt akryyliä ja vein sen niin painavaan muotoon, että sain hädin tuskin käännettyä töitä, nykyisin en pystyisi enää liikuttelemaan niitä. Mutta siinä kiihkossa jaksoin.
Forum Boxin näyttely vuonna 2004 oli ensimmäinen öljyvärinäyttelyni ja olin aivan kuin päässyt karkkikauppaan. Löysin kaikki ihanat punaiset värit. Akryyleissä käyttämäni harmaat, ruskeat ja vihreät johtuivat myös siitä, että maavärit olivat halpoja. Akryyleissä ei ollut esimerkiksi hyviä punaisia. Halusin muovimaisuuden pois ja käytin sen vuoksi pigmenttejä. Pigmenttiä meni hirveästi koska olin ahkera maalari. Väriskaaloihin on siis monta syytä.
Ehkä minulla sitten myöhemmin oli enemmän rahaa, ehkä sain apurahoja, mutta yhtäkkiä halusin kaikkia ihania värejä. Ja vihdoinkin se öljyvärin tuoksu. Kun sain öljyvärit se oli luovuuskohtaus, aivan kuin lapsi saisi jonkun ihanan lelun. Se oli kevyempää maalata.
Nyt olen taas maalannut taas akryyleillä. Se menee periodeittain. Galerie Forsblomin viimeinen näyttely vuoden 2013 lopulla oli maalattu öljyväreillä ja nyt tuntuu, että se oli yhden asian päätepiste. Näyttelyn työt olivat korkeita ja pystyjä. Se on jylhä, ylöspäinkasvava muoto. Mitat tulevat ensinnäkin siitä, että työtä pitää saada siirrettyä yksin ja siitä, miten korkealla työhuoneen katto on ja siitä, kuinka suuri maalaus mahtuu työhuoneen ovesta ulos. Sen takia ne ovat kapeita. Ne ovat rakennettu mittasuhteitteni mukaan.
S.O
Näissä uusissa maalauksissasi on samantyyppistä reliefimäisyyttä kuin vanhoissa akryylitöissäsi, vaikka nämä eivät olekaan niin paksuja ja painavia. Paperi materiaalina on lähtökohtaisesti kevyempi, mutta reunoihin tulee samanlainen repaleisuus. Suorakaide häviää. Kerro meneillään olevasta työskentelyvaiheesta.
R.T
Viime näyttelystäni oli kulunut niin vähän aikaa, että öljyvärillä jatkaminen olisi tuntunut rutiinilta, eikä maalaaminen saa olla rutiiniluontoista. On hyvä laittaa itsensä uuteen oppiin, antaa tehtävä itsellensä. Silloin joutuu suhtautumaan asioihin eri tavoilla.
Kun työhuoneeni meni julkisivuremonttiin, tuli oikea hetki kokeilla uutta. En voinut ajatellakaan öljyvärimaalausta kun ikkunoita ei saanut auki.
Aloitin ensin tavallisella paperinmuodolla, mutta pian alkoi tuntua, että haluan rikkoa rajat kaksiuloitteisessa mielessä ja mielellään vielä kolmiuloitteisessa, tehdä maalauksiin ulokkeita. Otin lyöntikullan käyttöön. Olin aina ajatellut, että kulta on sen verran korni materiaali ettei siitä varmastikaan synny mitään hyvää. Toisaalta olin aina ihaillut ihan jumalattomasti ikivanhoja ja rapistuneita venäläisiä ikoneita.
Kauhtunut on kiinnostavampaa kuin kliininen ja siisti. Voi tuijottaa kerroksia ja tutkia, mitä löytyy alta. Se liittyy roskisromantiikka- ajatteluun. Ainakin tällä hetkellä rosoinen on kiinnostavampaa kuin kiiltävä. Ei se aina pidä paikansa, mutta varsinkin nyt.
Uusi työtapa alkoi kehittyä; lattialla työskentelen vähän kuin lapsi, voin vaihtaa suuntaa, ottaa lattiaharjan, sieniä, litsuttaa ja lätsyttää, sellaista Jackson Pollock- meininkiä.
S.O
Miten arkielämän värikokemukset siirtyvät maalauksiisi. Luonnosteletko karkkikaupassa?
R.T
Minua on joskus epäilty kaupassa varkaaksi kun jään tuijottamaan ihania värejä. Mieheni kertoi, että myyjä alkoi oikein katsoa kun seisoin vain paikallani ja tuijotin ihania meikkivärejä. En luonnostele, mutta painan mieleen, värimuistia täytyy kehittää.
S.O
Vuonna 2012 pitämässäsi Galerie Forsblomin näyttelyssä oli pääosassa oli tumma kadmiumin punainen ja musta piirustuksellinen elementti, jonka voi tulkita olevan kukka tai solmu. Intohimoinen ja vaarallinen ”Carmen” punainen. Vaalea, tumma ja purppura cadmiumpunainen sekä elohopeaperäinen sinooperi ovat vastustamattomia myrkkyvärejä. Kerro vähän punaisesta kaudestasi ja miten piirustus murtautui niin voimakkaasti maalauksiisi?
R.T
Kun ajatellaan värien tunnemerkityksiä niin punainen kuuluu huipputehokkaisiin. Jos haluaa säväyttää niin punainen on aika varma, sille ei ole oikein kilpailijoita. Musta on myös tehokas, mutta siihen tulee helposti surullisuus, eikä se ole energiaa tuova. Palaan aina punaiseen, aina välillä tulee pakko, että nyt täytyy saada maalata punaista. En halua maalata yhtä ja samaa punaista, pidän myös hirveästi pinkistä. Viimeisessä Galerie Forsblomin näyttelyssä oli kylmempää punaista, mutta edellisessä, tässä ”Carmen”- ajatuksessa oli myös lämpimämpiä punaisia.
S.O
Tumman kadmiuminpunaisen luonne on ambivalentti. Se on lämmin punainen, mutta ei kuitenkaan ole. Siitä ei aina tiedä kääntyykö se kylmään vai lämpimään.
Äänivalli murtuu 2007, öljy kankaalle 185 x 185 cm, Nykytaiteen museo Kiasma
R.T
Punainen pitää rakentaa. Jos työ perustuu pääasiassa yhteen väriin, esimerkiksi punaiseen, niin rakennan sen siten, että saan sen eläväksi. En voi maalata yhdellä kerroksella vaan väri pitää saada hehkumaan ikään kuin maalauksen sisällä olisi punainen lamppu. Silloin se on onnistunut. Siinä tarvitaan aika lailla kylmä-lämmin ajattelua. Lämmin sävy tarvitsee aina kylmän sävyn viereen tai alle. Jos minulla on mielikuva, että haluan tietyn punaisen sävyn, vaikka vahvan aniliininpunaisen, niin ensin minun pitää hakea maaliaine, joka lähinnä muistuttaa sitä ja on mahdollisimman puhdas. Valmiissa öljyväreissähän alitzariinin crimson voi olla aika lämmin ja ruskea. Nykyään on aika ihania öljyvärejä tarjolla, mutta jotta saisi värin soimaan, yksi sävy ei
pelkästään riitä vaan mukana pitää olla samassa valöörissä oleva, hieman lämpimämpi tai kylmempi sävy. Valöörit ovat ratkaisevia kun rakentaa maalausta pelkällä värillä.
Se, että osaan maalata kauniilla väreillä ei riitä tuomaan esiin sitä, mitä haluan niin voimakkaasti ilmaista, ei ainakaan minulle.
Haluan muutakin. Sitä kautta tulivat mukaan nämä orgaaniset kasvimuodot punaisen pariksi. Puut ja oksat ovat hyvin dramaattisia. Oksa voi taipuessaan sotia vastoin painovoimaa ja kasvaa omituisesti. Jännitteet puiden oksissa ovat kiinnostavia. Ne ovat minun maisemaani; voimakas punainen ja dramaattiset oksat.
Puutarha kaupungissa, 2011, öljy kankaalle, 265 x 140 cm
S.O
Punaisesta vastaväriin. Miksi vihreä väri on niin vaikea?
R.T
Olen ollut kaiken maailman kesäkursseilla opettamassa. Jos viridianinvihreän ottaa suoraan tuubista eikä sekoita sitä, ainoastaan vähän tummentaa mustalla tai vaalentaa valkoisella, niin se on vaikea väri. Vielä vaikeampaa on jos puu on umbraa ja tie umbraa ja valkoista. Vihreä on upea väri, mutta en pysty maalaamaan sitä kesällä. Olen joka kevät maalannut jotakin vaalaeanvihreätä, minulle tulee suorastaan vihreän himo. Kun se tunne tulee, niin silloin ymmärrän sen vihreän värin ja silloin se on helppoa maalata. Täytyy olla tarve ilmaista vihreätä.
S.O
Olet sanonut, että sinulla on kyky kuunnella väriä. Mistä se tulee?
R.T
On erilaisia kykyjä nähdä värejä. Silmien sauvojen ja tappien täytyy olla erilaisia. Olen joskus kysynyt silmälääkäriltä, miksi jotkut ihmiset eivät vain millään ymmärrä kylmiä ja lämpimiä värejä. Hän vain nyökytteli että nniiiin… Väristäkin voi oppia paljon. Kun tietää omat rajoitteensa voi valita sellaisia skaaloja, että pärjää niiden kanssa. Mutta tilan luominen värillä ja kylmä lämmin ajattelu ei onnistu kaikilta. Niin se vain ikävä kyllä on.
Kunnia koirille, 2002 – 2003, öljy kankaalle 265 x 140 cm
S.O
Isoäitini ei koskaan suostunut ompelemaan ruskeaa. Sininen liittyy äitiini ja tummat punaiset ja violetit ovat tätini väriskaala. Muistatko lapsuudestasi vahvoja värikokemuksia? Tai jotain väriä, jonka olet ottanut sieltä mukaasi? Oliko vanhemmillasi erityistä suhdetta väriin tai liittyvätkö tietyt värit sinulle tärkeisiin henkilöihin?
R.T
Lapsena oli melkein traumaattinen kokemus kun halusin vaaleanpunaisen nylon- mekon ja äiti hankki minulle tummanvioletin. Äidin mielestä minulle sopi harmaa, violetti tai korkeintaan vaaleansiniruudullinen kesämekko. Se oli hirveätä kuin näin vaaleanpunaisen mekon.
Isäni kuoli samoihin aikoihin kun aloitin maalaamisen akryyleillä. Isäni piti yhdestä tietystä sinisestä, ja kyllä, maalasin juuri sen sinisen sävyisen työn. Aina kun maalaan sinistä ajattelen isää, että tuosta sävystä hän pitäisi.
Lapsena värit aistii hirveän voimakkaasti. Muistan selvästi, mitä värejä kotona oli ja mitä värejä joissakin tauluissa oli. Isoisälläni oli kristalleja ja hopeaa. Jotkut vain kerta kaikkiaan rakastavat kiiltävää ja toiset eivät välitä ollenkaan.
Äitiin taas liittyy kaikki vaatimaton, harmaat, tyylikkäät ja harmoniset sävyt. Itse olen ollut aina vähän mauttomuuden ystävä, tai kaiken ystävä, myös kiiltävän ja vaaleanpunaisen.
Kuitenkin tässä kaikessa on kysymys kauniin maalauksen etsimisestä, oli se sitten rappariharmaa tai kultakimalteinen, rosoa tai sileää, elämystähän sitä etsii, tavalla tai toisella.
Lämmin valo, 2012, öljy kankaalle 240 x 195 cm
Haastattelu on tehty Raili Tangin työhuoneella, Helsingissä 22.8.2014
teoskuvat: Jussi Tiainen
henkilökuva: Sara Orava
